En tiedä johtuuko se sään muuttumisesta sateisemmaksi, pimeämmäksi ja kylmemmäksi, mutta aina tähän aikaan vuodesta alan kaipaamaan vierelleni ihmistä, johon voin luottaa ja joka tukee minua kaikissa elämäntilanteissa. Ihmistä, joka ymmärtää minua ja jota myös minä itse kykenen ymmärtämään. Ihmistä, joka osaa toisinaan ilahduttaa minua huonon päivän kohdalle osuessa ja osoittaa rakkaudensa pienillä teoilla arjen keskellä. Ihmistä, jonka kainaloon voi käpertyä sohvalle katsomaan elokuvia tai kokkailla yhdessä keittiössä herkullisia ruokia, jotka vievät kielen mennessään.
Varsinaisesti en tiedä, mistä tämä kaipaus saa alkunsa, mutta olen 25-vuotisen elämänkaareni aikana parisuhteessa ainoastaan noin 10 kuukauden mittaisen ajanjakson ajan. Parisuhde hiipi eteeni salakavalasti juuri silloin, kun en sitä odottanut ja nuo 10 kuukautta kuuluvat onnellisimpiin kuukausiin elämässäni. Suhde kuitenkin kaatui luultavasti erilaisiin elämäntilanteisiin, välimatkaan ja muiden tuntemattomiksi jääneiden seikkojen vuoksi. Tämä toistaiseksi ainoaksi jäänyt parisuhteeni auttoi minua kasvamaan ihmisenä ja opetti minut päästämään toinen ihminen vähäksi aikaa riittävän lähellle.
Koskaan en ole keksinyt varsinaista selitystä sille, miksi olen olen viettänyt "sinkkuelämää" kaikki nämä vuodet. Asiaa olen monta kertaa miettinyt, mutta varsinaiset syyt ovat toistaiseksi pysytelleet piilossa. Yhtenä syynä parisuhteiden puuttumiseen olen pitänyt ulkonäköäni, koska olen kauan ollut tyytymätön peilissä näkyvään ihmiseen. Vähitellen olen alkanut hyväksyä itseni sellaisena kuin olen, mutta silti minulla ei vielä ole riittävästi itseluottamusta, jotta uskoisin kenties myös miesten pitävän ulkonäöstäni. Usein tunnen itseni rumaksi ankanpoikaseksi, josta ei koskaan tule joutsenta tai Tuhkimon seinäruusuksi jääväksi sisarpuoleksi.
Erakkomainen luonne yhdistettynä sosiaalisten tilanteiden pelkoon ei myöskään edesauta uusiin ihmiseen tutustumista. Vietän mielelläni aikaa kotona tietokoneen ääressä ja suuret ihmismassat (varsinkin humalaiset!) saavat minut ahdistumaan. Minun on usein hankala tutustua uusiin ihmisiin; ja kaikki uudet ja tuntemattomat tilanteet saavat minut ahdistumaan. Tutustumisen jälkeen tulen suhteellisen hyvin toimeen sekä miesten että naisten kanssa, mutta sille asteelle pääseminen on usein työn ja tuskan takana. Tämä kaikki vaikeuttaa uusiin ihmisiin tutustumista esim. baareissa. Harrastuksenikin ovat sellaisia, että ei niissä tule tavattua uusia ihmisiä tai jutustelua niitä näitä kenenkään kanssa. Juhlimassa kävin usein alkuopiskeluaikoina, mutta nykyään siihenkään ei tunnu enää löytyvän rahaa saatika aikaa.
Toisaalta nautin itsenäisestä eämästä, mutta toisaalta kaipaan viereeni sitä toista puolikasta, jonka kanssa jakaa ilot ja murheet. Ihmistä ei ole tarkoitettu elämään koko elinaikaansa yksin. Välillä sitä toista puolikasta on odotettava/etsittävä pidempään ja joskus myös mutkien tai harha-askelten kautta. Uskon kuitenkin, että jokaista varten on jossakin se, jonka kanssa haluaa viettää loppuelämänsä. Usein parisuhteen löytäminen on kiinni omasta aktiivisuudesta ja luulenkin se onkin suurin hidasteeni tällä hetkellä, koska en osaa tuoda itseäni esille, vaan istun kotona surkuttelemassa asiaa. Joku viisas on joskus todennut, että "ei ne miehet kotiovelta tule hakemaan". Totta joka sana, vaikka täytyy todeta, että edellinen parisuhteeni alkoi juuri niin, että prinssi käveli vastaan asunnon ovella. :] Toivon kai, että seuraavan parisuhteeni alkaminen sujuisi omalla painollaan aivan kuin edellisellä kerrallakin.
Haluan päättää tämän postauksen kahteen kappaleeseen, jotka auttavat minua eteenpäin ja saavat uskomaan rakkauteen.
