Aloitin vuosi sitten toukokuussa kokopäivätyön sairaalassa äitiyslomasijaisena. Työn ohella yritin saada suoritettua viimeiset puuttuvat opintojaksot sekä kirjoittaa opinnäytetyöni valmiiksi. Kunnianhimoisena aikomuksena oli valmistua joulukuussa 2013, mutta työelämän imu vei mukaan. Opinnäytetyö valmistui pitkän kirjoitusprosessin jälkeen huhtikuun lopussa.... ja virallinen valmistumispäivä tullee olemaan 30.5. Joten hyvässä lykyssä kirjoitan seuraavan postaukseni vastavalmistuneena laboratoriohoitajana. :]
Tiesin jo ottaessani sijaisuutta vastaan, tulevan vuoden muodostuvan erittäin raskaaksi... mutta en arvannutkaan kuinka raskasta siitä tulisi. Oman osansa tähän soppaan lisäsi 300 km mittainen välimatka työpaikan ja oppilaitoksen välillä. Kuluneen vuoden aikana olen viettänyt uskomattomia tuntimääriä junissa ja linja-autoissa sekä testannut lähes kaikki Kuopion alueen hostellit. Lähes kaikki työviikkojen aikana kertyneet vapaapäivät kuluivat pakollisiin luentokäynteihin, ja vietin useammin viikonlopun sairaalan käytävillä kuin kotona. Hyvin monena sunnuntaina löysin itseni aamusta iltamyöhään istumasta tietokoneen ääressä kirjoittamassa esseitä, oppimispäiväkirjoja, raportteja ja milloin mitäkin koulutyötä. Sunnuntai, kun sattui olemaan ainoa päivä viikossa, jolloin ei ollut töitä eikä luentoja.
Tällä hetkellä, jos joku kysyisi minulta haluaisinko tehdä saman uudelleen, vastaisin luultavasta kieltävästi. Kieltäytyisin, koska tiedän sen olevan sekä henkisesti että fyysisesti liikaa. Mielipiteeseeni saattaa tosin vielä vaikuttaa se, että en ole vielä varsinaisesti päässyt kokeilemaan normaalia elämää. Viimeinen puolitoista vuotta on täyttynyt työstä ja opiskelusta, enkä ole vielä kunnolla tajunnut, ettei minun tarvitse enää tarvitse suunnitella elämääni päivä ja viikko kerrallaan työn ja opiskeluiden välillä tasapainoillen... vaan voin alkaa viimein nauttimaan työllä ansaituista vapaapäivistä. Ensimmäistä kertaa lähes seitsemään vuoteen minun ei ole pakko tehdä mitään muuta kuin käydä töissä.
En kuitenkaan kadu tekemiä valintoja. Pidän kulunutta puoltatoista vuotta eräänlaisena kasvamisprosessina, joka opetti minulle paljon itsestäni. Huomasin olevani vahva, ja kestäväni tarvittaessa äärimmäisen stressaavaa elämää... ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Useana päivänä tunsin olevani kuolemanväsynyt ja halusin vain käpertyä peiton alle nukkumaan loppuiäkseni. Jostain syvältä sisimmästä löysin kuitenkin jonkin tahdonvoiman siemenen, joka sai minut ponnistamaan ylös joka aamu ja jatkamaan eteenpäin. Pian voin tyytyväisenä itseeni kiinnittää työpaitani taskuun ammattimerkin ja jatkaa kohti uusia seikkailuja laboratorioiden ihmeellisessä maailmassa sekä elämää itseään. :]
